b00t – Seikkailut Sekalaisia seikkailuja ja muuta puuhastelua

4heinä/110

Jani Paavo Nurmi maratonilla (puolikas)

By Jani

Osallistuin ensimmäisen kerran Paavo Nurmi Marathonin puolikkaalle vuonna 2001 ja heti uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Osallistun vain juhlajuoksuihin.

Siinä missä ensimmäinen mittelöni oli tuntunut lyhyenkin harjoittelun jälkeen miltei nautittavalta (loppuaika 1.36,44), oli tämänkertainen juoksuni kauhea (1.43,18). Eikä ihme, tämä kansanhuvi juostiin 28-30 asteen auringonpaahteessa. Vastaavanlaisia kelejä on Suomessa aika lailla harvoin ja jo senkin vuoksi aikaihmisen tulisi ymmärtää tällaisena päivänä maata mieluummin rannalla tai istua terassilla. Tämän sirkuksen paras paikka oli siis kieltämättä radan varrella eikä reitillä.

Valitukset hetkeksi sikseen. Tapahtuma oli kerrassaan hyvin järjestetty. Osallistujille lähetettiin edeltävällä viikolla postissa vihkonen, jossa ilmoitettujen selkeiden ohjeiden avulla numeron sai helposti noudettua heti lähtö- ja maalialueen tuntumaan rakennetusta kilpailukansliasta. Kisapäivänä lähtölaukausta edeltävinä tunteina juoksijat saivat nauttia sponsoreiden kylmistä virvokkeista ja iloisesta alkuverryttelytapahtumasta. Osallistuin jumppaan itsekin. Hyvää se silti teki.

Juoksureitin varrelle oli tuotu lukuisia juomapisteitä ja pariin kolmeen kertaan sai juosta raikastavan vesisuihkun alta. Tämän lisäksi tarjolla oli märkiä pesusieniä. Kisan jälkeen ajanottosirun poisottamistakaan ei tarvinnut toimittaa seisten. Mitalin sai saman tien ja ruokaa ja juomaa oli monipuolisesti ja riittävästi. Kaiken kruunuksi paikalla oli ammattikorkeakoulun opiskelijoita hieromassa uupuneiden juoksijoiden lihaksia. Tämän palvelun pitäisi kuulua jokaiseen kestävyysurheilutapahtumaan.

Takaisin itse juoksuun. Ennen kisaa tuntemukseni olivat korkealla ja tunteikkaat. Queenin I will Rock Youn ja muiden henkeä nostattavien kappaleiden pauhatessa taustalla asetuin odottamaan kisan alkua lähtöviivan tuntumaan. Sinne kuulemma kaikkien tosiurheilijoiden piti mennä. Voittamaanhan tänne tietysti tultiin. Höhö. Näiden urheilijoiden joukossa oli muutama jänis, jotka olivat kiinittäneet itseensä isoja masennusilmapalloja. Niihin oli numeroitu loppuaikoja, päättelin. Tämä siis tiesi sitä, ettei minun ollut henkisen terveyteni kannalta hyvä juosta ilmapallojen perässä, tai antaa niiden tavoittaa minua. En kaivannut alakuloa.

Jos vielä oli jotakin miten valmistautua henkien taisteluun, se oli tehtävä nyt. Tästä syystä käänsin katseeni eturivin ammattijuoksijoihin. Matkin heitä nakkelemalla uhmakkaasti niskaani, silmittelemällä, hyppimällä kevyesti jalalta toiselle, hinkkaamalla nenänvarttani ja heiluttelemalla reisi- ja pohjelihaksiani. Enin aika kului kuitenkin sortsien ojentamiseen, miehisyys ei nähtävästi asetu lyhyisiin housuihin ihan helposti. Muovikassien nostelua ja pullojen kilistelyä en kyennyt toistamaan. Sopi vain toivoa, että tämä riitti ilmapallomiesten karkottamiseksi.

Kaikki tämä elekieli olisi varmasti ollut paikallaan, ellen olisi vahingossa ottanut mallia kovaäänisten raikuun heränneistä miehistä, jotka keräilivät itseään pystyyn lähtöviivan tuntumassa Aurajoen rantapenkereellä.

Tämän alan ammattilaisilta jäljitelty juhlallinen toimitus vaikutti silti tepsivän. Lähtölaukauksen jälkeen kykenin liimautumaan kärjen tuntumaan. Tyhmästi tehty, sillä juoksin ensimmäiset kilometrit aivan liian lujaa, mikä odotetusti kostautui. Onneksi tajusin pian (neljän kilometrin jälkeen) kysyä minut ohittaneilta juoksijoilta, olivatko he nähneet ilmapallomiehiä ja pudottaa nopeuttani omalle mukavuusalueelleni. Ohi meni niin monta miestä, että epäilin jo liikkuvani takaperin. Tästä huolimatta askel alkoi painaa yhä enemmän pitkälti ennen puoltaväliä. Taisin olla osallistujista ainoa, joka tuulettelikin omaa saavutustaan jo reitin kääntöpisteellä. Ilmapalloja ei ollut kintereillä.

Puolen välin jälkeen kroppa otti itseensä porottavasta auringosta ja kuumuutta hohkaavasta asvaltista. Lakkasi hengittämästä. Aika kopeaa, vaimo kun laittoi lähtiessä iholle aurinkorasvaakin. Taisi olla väärää merkkiä ja voimakkuutta. Hyvitin  kaatamalla vettä ylleni jokaisella juomapisteellä. Tuloksetta. Iho ei antanut anteeksi. Sen sijaan tämä oli lietsonut puolelleen myös lihakseni. Aloin toden teolla taipua. Vaikeita olivat etenkin suoraan auringonpaisteessa olleet osuudet Ruissalossa ja satama-alueella. Mieli teki jatkaa kävellen. Kilometrit taittuivat yhä hitaammin.

Taktiikkani oli tankata juomapisteillä, se tuntui järkevältä. (Muualla nestettä ei annettu, vaikka erään kahvila-ravintolan edustalla yritin vedota riutuneella olemuksellani asiakkaisiin oluen/siiderin/minkä tahansa juoman toivossa.) Harhautin näin kehoani ja laskin hetkellisiä välirauhoja. Samalla nostin salakavalasti vauhtia ja toivoin kykeneväni sinnittelemään maaliin saakka. Vaan ei auttanut, pahin tapahtui. Ohitettuani Turun Linnan edessäni odotti tasaista ja yhtämittaista loivaa nousua, ja silloin ilmapallomies hoveineen kampesi rinnalleni. En kyennyt pyristelemään heidän matkassaan, vaan romahdin kävelemään. Apeus iski heti. Alle 1.40,00:n ei puolimaratonia tällä kertaa juostu. Yhyy. Ei auttanut vaikka maaliin oli runsas pari kilometriä.

Olisin surupäissäni kävellyt maaliin saakka, ellei reitin varrella yritystäni olisi siivittäneet oma kannustusjoukkoni ja riemukas yleisö. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin pian taas taittaa kisaa juosten.

Tuntui helpottavalta olla maalissa, mutta kotiin päästyäni oloni paheni ja loppuilta meni oksennellen 39 asteen kuumeessa. Tästä mitalista sain maksaa kalliisti. Vaan sitten ensi kerralla uudestaan.

Kestävyysjuoksu on kovien friidujen ja kundien hommaa.

 

Filed under: Juoksut Leave a comment
Comments (0) Trackbacks (0)

No comments yet.


Leave a comment

No trackbacks yet.