b00t – Seikkailut Sekalaisia seikkailuja ja muuta puuhastelua

Petteri ja Jani Berliinissä – maailmanennätys ja Lontoon olympiaraja karkasivat loppusuoralla

Pitkänmatkanjuoksun mestariehdokkaat Jani ja Petteri pettivät Suomen kansan jääden viime kuussa järjestetyllä Berliinin maratonilla kisan voittaneesta Patrick Makausta vaivaisen tunnin ja 50 minuuttia. Siitä huolimatta kaverukset olivat suorituksiinsa erittäin tyytyväisiä.

- Tätä saavutusta ei ihan heti kisan jälkeen tajua, mutta viimeistään sitten Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun kaikki tämän hetken kolme faniamme (heitä olikin vain kaksi: toisen vaimo koska toisen vaimo ei tykkää ja faniksi maskeerattu tien reunalta löydetty rikkinäinen Skodan pölykapseli, toim. huomauttaa) eivät tulekaan paikalle, Jani sanoo ja pyörittelee äkisti päätään.

- Tai no, eihän sinne ketään ole tulossa, mutta mikäli käveleminen onnistuu yhtä kankeasti kuin nyt, saatamme sentään päästä tullissa näyttämään uusia juoksumitaleitamme, Jani jatkaa.

Petteri pysyy vaiti.

Syy tyytväisyyteen löytyy siitä, että molemmat juoksijat onnistuivat alittamaan itselleen asettamansa neljän tunnin rajan. Jani pysäytti kellon ajassa 3.53:57 ja vielä muutama päivä ennen juoksua kuumeesta kärsinyt Petteri saapui maaliin vain parisen minuuttia toverinsa perässä (3.57:49). Paukkuja olisi Petterillä siis ollut parempaankin, mutta jatkosta ei ole tehty mitään päätöksiä. Liekö sitten taustalla se, ettei kumpikaan juoksijoista tule saamaan suorituksistaan omalta kunnaltaan tonttia - ei vaikka Petteri oli kaarinalaisista kisojen paras. Tämä silmin nähden harmittaa muuten tyytyväisiä ja leppoisia miehiä, varsinkin kun matkat tehtiin tälläkin kertaa omalla kustannuksella. Kysyttäessä tästä tarkemmin Petteri kieltäytyy edelleen kommentoimasta. Sen sijaan suulas Jani ei malta olla artikuloimatta ajatuksiaan.

- Sikäli tietysti sapettaa, sillä koko puolitoista viikkoa kestäneellä harjoitusjaksolla juoksimme omien kuntiemme rajojen ulkopuolella, ettemme kuluttaisi kallista infrastruktuuria. Kunnat eivät silti ole huomioineet hienoja suorituksiamme ja siksi minusta tuntuukin ettei juoksu nykymaailmassa enää kannata. Onnittelukorttiakaan emme ole saaneet, Jani huokaa.

- Saattaa tietysti olla, että kunnan isännät eivät vielä ole tietoisia rupeamastamme. Eihän tästä ole kuin kymmenisen minuuttia kun tulimme maaliin, aiemmin hiljaa ollut Petteri tokaisee vaitonaisella äänellään.

Jani jää ymmyrkäisenä raapimaan päätään.

Itse juoksu sujui molemmilta jotakuinkin ongelmitta ja motivaatio oli huipussaan. Kannustus kun oli Berliinin kaduilla melkoinen lähdöstä maaliin ja sekös suomalaisia ihmetytti.

- Koskaan en ole festivaaleilla nähnyt yhtä paljon juoksijoita kuin täällä juoksukisoissa muusikoita, Jani kummastelee ja jatkaa:

- Toisaalta en ole nähnyt juoksukisoissa näin montaa juoksijaakaan.

Totisesti, osallistujia oli tänä vuonna Berliinin maratonilla rapiat 40 000. Paikoin näyttikin siltä, ettei reitille olisi enempää mahtunutkaan. Tämä toki sekoitti juoksurytmiä tämän tästä, mutta Jani ja Petteri eivät ole tästä kovin harmissaan. Siitä ei maailmanennätys jäänyt kiinni.

- Joo tosiaan, oltiin ihan kärjessä kaksistaan tuonne Brandenburgin porteille asti (42 km) ja luulimme jo tulleemme maaliin. Jotain vajaa pari tuntia olimme siinä vaiheessa juosseet. Oikaistiin siitä olusille terasille istumaan ja alettiin ihmetellä kun se kenialainen Makau, jonka kisan alussa ohitimme lentämällä, juoksikin siitä vielä pari sataa metriä pidemmälle. Siellähän semaali sitten vasta olikin. Mutta kun siinä jo olimme tilanneet kerralla sen kuusi olutta mieheen, ja tiesimme maailmanennätyksen menneen tällä kertaa sivu suun, niin päätimme juoda oluet ensin pois ja sitten juosta maaliin ja hakea mitalit.

- Olihan ne oluetkin siinä vaiheessa jo maksettu, omasta pussista, Petteri muistuttaa.

Kaksikon parin minuutin aikaero selittyy muuten sillä, että Petteri halusi mutustella ennen maaliin löntystelyä pitkään himoitsemansa dönerit. Olivat kuulemma erityisen maukkaita.

Jani Paavo Nurmi maratonilla (puolikas)

Osallistuin ensimmäisen kerran Paavo Nurmi Marathonin puolikkaalle vuonna 2001 ja heti uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Osallistun vain juhlajuoksuihin.

Siinä missä ensimmäinen mittelöni oli tuntunut lyhyenkin harjoittelun jälkeen miltei nautittavalta (loppuaika 1.36,44), oli tämänkertainen juoksuni kauhea (1.43,18). Eikä ihme, tämä kansanhuvi juostiin 28-30 asteen auringonpaahteessa. Vastaavanlaisia kelejä on Suomessa aika lailla harvoin ja jo senkin vuoksi aikaihmisen tulisi ymmärtää tällaisena päivänä maata mieluummin rannalla tai istua terassilla. Tämän sirkuksen paras paikka oli siis kieltämättä radan varrella eikä reitillä.

Valitukset hetkeksi sikseen. Tapahtuma oli kerrassaan hyvin järjestetty. Osallistujille lähetettiin edeltävällä viikolla postissa vihkonen, jossa ilmoitettujen selkeiden ohjeiden avulla numeron sai helposti noudettua heti lähtö- ja maalialueen tuntumaan rakennetusta kilpailukansliasta. Kisapäivänä lähtölaukausta edeltävinä tunteina juoksijat saivat nauttia sponsoreiden kylmistä virvokkeista ja iloisesta alkuverryttelytapahtumasta. Osallistuin jumppaan itsekin. Hyvää se silti teki.

Juoksureitin varrelle oli tuotu lukuisia juomapisteitä ja pariin kolmeen kertaan sai juosta raikastavan vesisuihkun alta. Tämän lisäksi tarjolla oli märkiä pesusieniä. Kisan jälkeen ajanottosirun poisottamistakaan ei tarvinnut toimittaa seisten. Mitalin sai saman tien ja ruokaa ja juomaa oli monipuolisesti ja riittävästi. Kaiken kruunuksi paikalla oli ammattikorkeakoulun opiskelijoita hieromassa uupuneiden juoksijoiden lihaksia. Tämän palvelun pitäisi kuulua jokaiseen kestävyysurheilutapahtumaan.

Takaisin itse juoksuun. Ennen kisaa tuntemukseni olivat korkealla ja tunteikkaat. Queenin I will Rock Youn ja muiden henkeä nostattavien kappaleiden pauhatessa taustalla asetuin odottamaan kisan alkua lähtöviivan tuntumaan. Sinne kuulemma kaikkien tosiurheilijoiden piti mennä. Voittamaanhan tänne tietysti tultiin. Höhö. Näiden urheilijoiden joukossa oli muutama jänis, jotka olivat kiinittäneet itseensä isoja masennusilmapalloja. Niihin oli numeroitu loppuaikoja, päättelin. Tämä siis tiesi sitä, ettei minun ollut henkisen terveyteni kannalta hyvä juosta ilmapallojen perässä, tai antaa niiden tavoittaa minua. En kaivannut alakuloa.

Jos vielä oli jotakin miten valmistautua henkien taisteluun, se oli tehtävä nyt. Tästä syystä käänsin katseeni eturivin ammattijuoksijoihin. Matkin heitä nakkelemalla uhmakkaasti niskaani, silmittelemällä, hyppimällä kevyesti jalalta toiselle, hinkkaamalla nenänvarttani ja heiluttelemalla reisi- ja pohjelihaksiani. Enin aika kului kuitenkin sortsien ojentamiseen, miehisyys ei nähtävästi asetu lyhyisiin housuihin ihan helposti. Muovikassien nostelua ja pullojen kilistelyä en kyennyt toistamaan. Sopi vain toivoa, että tämä riitti ilmapallomiesten karkottamiseksi.

Kaikki tämä elekieli olisi varmasti ollut paikallaan, ellen olisi vahingossa ottanut mallia kovaäänisten raikuun heränneistä miehistä, jotka keräilivät itseään pystyyn lähtöviivan tuntumassa Aurajoen rantapenkereellä.

Tämän alan ammattilaisilta jäljitelty juhlallinen toimitus vaikutti silti tepsivän. Lähtölaukauksen jälkeen kykenin liimautumaan kärjen tuntumaan. Tyhmästi tehty, sillä juoksin ensimmäiset kilometrit aivan liian lujaa, mikä odotetusti kostautui. Onneksi tajusin pian (neljän kilometrin jälkeen) kysyä minut ohittaneilta juoksijoilta, olivatko he nähneet ilmapallomiehiä ja pudottaa nopeuttani omalle mukavuusalueelleni. Ohi meni niin monta miestä, että epäilin jo liikkuvani takaperin. Tästä huolimatta askel alkoi painaa yhä enemmän pitkälti ennen puoltaväliä. Taisin olla osallistujista ainoa, joka tuulettelikin omaa saavutustaan jo reitin kääntöpisteellä. Ilmapalloja ei ollut kintereillä.

Puolen välin jälkeen kroppa otti itseensä porottavasta auringosta ja kuumuutta hohkaavasta asvaltista. Lakkasi hengittämästä. Aika kopeaa, vaimo kun laittoi lähtiessä iholle aurinkorasvaakin. Taisi olla väärää merkkiä ja voimakkuutta. Hyvitin  kaatamalla vettä ylleni jokaisella juomapisteellä. Tuloksetta. Iho ei antanut anteeksi. Sen sijaan tämä oli lietsonut puolelleen myös lihakseni. Aloin toden teolla taipua. Vaikeita olivat etenkin suoraan auringonpaisteessa olleet osuudet Ruissalossa ja satama-alueella. Mieli teki jatkaa kävellen. Kilometrit taittuivat yhä hitaammin.

Taktiikkani oli tankata juomapisteillä, se tuntui järkevältä. (Muualla nestettä ei annettu, vaikka erään kahvila-ravintolan edustalla yritin vedota riutuneella olemuksellani asiakkaisiin oluen/siiderin/minkä tahansa juoman toivossa.) Harhautin näin kehoani ja laskin hetkellisiä välirauhoja. Samalla nostin salakavalasti vauhtia ja toivoin kykeneväni sinnittelemään maaliin saakka. Vaan ei auttanut, pahin tapahtui. Ohitettuani Turun Linnan edessäni odotti tasaista ja yhtämittaista loivaa nousua, ja silloin ilmapallomies hoveineen kampesi rinnalleni. En kyennyt pyristelemään heidän matkassaan, vaan romahdin kävelemään. Apeus iski heti. Alle 1.40,00:n ei puolimaratonia tällä kertaa juostu. Yhyy. Ei auttanut vaikka maaliin oli runsas pari kilometriä.

Olisin surupäissäni kävellyt maaliin saakka, ellei reitin varrella yritystäni olisi siivittäneet oma kannustusjoukkoni ja riemukas yleisö. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin pian taas taittaa kisaa juosten.

Tuntui helpottavalta olla maalissa, mutta kotiin päästyäni oloni paheni ja loppuilta meni oksennellen 39 asteen kuumeessa. Tästä mitalista sain maksaa kalliisti. Vaan sitten ensi kerralla uudestaan.

Kestävyysjuoksu on kovien friidujen ja kundien hommaa.